maanantai 29. syyskuuta 2014

Kannusruohon ja Aamunkoiton estekisat

Juu, taas tämä täti otti kepukkansa tallista, kokosi porukkansa ja lähti kisoihin. : D Pitäisi pikkuhiljaa lopetella noihin pienimpiin luokkiin osallistumista. : P

Juu, eli ilmoittauduimme Marjan kanssa vähän viime tipassa kisoihin, kun nämä kiirenäkymät eivät vielä olleet kovin selkeät. Lähtö meni rutiinilla, kamat kasaan, kepukat autoon ja hakemaan Liisaa. Siiri tuli myös meidän kyydillä, joten tupa oli aika täysi. : D
...


Mitäs muuta siinä sitten, startit menivät vähän vaihdellen - kenttä oli minulle pikkuriikkisen liian pieni (joka aiheuttaa sen kenotuksen, jonka näkee kuvista: nojaan eteen, jotta seen jalat alle [tosin teen sitä muutenkin : P]) ja estevälit lyhyitä. Ratojen loogisudestakaan en ihan tiedä, mutta ainakin esteitä oli käytetty tehokkaasti. : D Olin iloinen siitä, että tällä kerralla useampi oli päässyt paikalle ja isot ISOT hyihyit niille, jotka eivät peruneet eivätkä kuitenkaan ilmaantuneet paikalle. Tiedätte, miten se vihlaiseen vanhan kepukoitsijan sydämestä. Mur.
Älkää kysykö. : D Siirin myyntipöydästä löysin jotain hauskaa. 


Hauskaa kyllä oli, vaikka korkeimman luokan ryssinkn (harvoin oikeasti pudotan tuolla tavalla, mutta no can do). Sijoitukset menivät kaksi (Liisa voitti ensimmäisen luokan!), yksi, yksi ja kaksi. Ihan ok suoritus Susanilla, joka painaa varmaan kilon verran - vähän toista kuin Pyro, joka on käytännössä yhtä painava kuin keppinsä. : D

Kaikki kuvat c Liisa

tiistai 23. syyskuuta 2014

Seuraava poni - suunnittelua

Okei, joo, Susaninkaan suitset eivät ole vielä valmiit, mutta pitäähän sitä jo seuraavaa ruveta miettimään, kun kaappi kirjaimellisesti pullottaa karvakankaita. : D
   Millaista hevosta sitten olisi tulossa? Minä itse aloitan suunnittelut kankaasta, rodusta ja väristä. Kankaita löytyy vaikka kuinka paljon, mutta mieleni teki tehdä jokin voikko. Siinä tapauksessahan vaihtoehtoja on enää kaksi, jos tarkastettaan tätä kasaa:
Halusin kuitenkin jotain sirompaa, tuo alempi voikko on aika muhku kangas. Kangasvaihtoehdoista sitten syntyi idea voikkoon suomenhevoseen. Suokkivahvistukseen kaivattiinkin tammaa, tällä hetkellä oreja on kaksi, tammoja yksi ja tietysti yksi ruuna. Joten tamma se sitten on.
   Kangashan on todella vaalea, lähes valkoinen. Näistä ominaisuuksista mieleeni pompsahti suokkitamma, upea Lakeuden Valotar, jonka nimen olen joskus pongannut suomenhevosten väriluettelosta. Tuplavoikko suokkitamma! Uu. : 3 Sehän tietysti tarkoittaa, että molempien vanhempien tulee olla voikkoja. Gulps.
  Ja tämän aivopierun seurauksia jäädään odottelemaan... Sormeni syyhyäisivät tekemään kokeiluja,  kuten upotetut sieraimet, mutta jääköön nyt ne kikkailut, kunhan saisi ponista suoran ja järjellisen näköisen.
  Mitäs sitten noista muista saisi, ruunikkoa läsipäätä, voikkoa/vaaleanrautiasta työkkäriä (esim. boulognenhevonen/eteläsaksan kylmäverinen, vaikka ehkä haluaisinkin jatkaa tuota clyndelinjaa), tinkeriä, appaloosaa (vai uskaltaisiko kokeilla jopa noricuminhevosta?) ja hiirakkoa... : )

maanantai 22. syyskuuta 2014

Niittyjoen hevoset: Silkkiturpa ja Suklaasuu

Silkkiturpa
oli ihan ensimmäinen kangashevoseni. Tein sen vuonna 2007, eli siis vasta vuotta myöhemmin tallin perustamisen jälkeen. Silloin ei ollut kiire tehtailla uusia hevosia, halusin mieluummin keskittyä kehittymiseen, varsinkin kun tuo oli aikaa, jolloin kehitytään harppauksin. : D

  No joo, oikeasti olisin halunnut saman tien tehdä kolmipalaisen, mutta sinä kesänä olimme koko loman ajan Hartolassa, jossa no nyt ei kauheasti ollut kangaskauppavaihtoehtoja (nykyisin siellä on hyvä kangaskauppa, sieltä on ostettu mm. Pessin kangas), joten hevosenompelutarpeen tullen ajelimme keskustaan ja siellä käsityökauppaan, josta löytyi pala samettia, joka juuri ja juuri riitti sivupaloihon, korviakaan varten ei jäänyt kuin san verran, että niistä sai "yksinkertaiset". Silmiksi kelpasi vanhan rätti (jonka liimasin useana kerroksena puuliimalla) ja silmissä näkyvät pilkut (otin mallia sarjakuvaponi Pollelta : D) ovat pohjakankaan hulpioreunaa. Harja taas on ihanaa glitteri-ihkutuslankaa. Sen alkuperästä minulla ei ole tietoa, ehkä sieltä samasta putiikista sekin. Täytteen ja kepin mahdollisesta lähteestä en tiedä, varmaan keräilty ympäri Hartolan kauppoja. : D Kaavan vetäisin ihan päästäni, se oli alunperin aika TOSI kaarevakaulainen, joten kiinniten sen niin, että se sitten näytti kivemmalta ja suorakaulaiselta.
  Silkkinturpa oli pitkään suosikkini, sellainen unelmahevonen, pitkäharjainen ja kultakarvainen. Tietysti kehitys ajoi senkin ohi melko pian, mutta kyllä sitä voi lämmöllä muistella.

   Suklaasuu
syntyi Marjan marinan ansiosta "mäki haluun, miks mä en saaAAAaa!?!", kun olin saanut Silkkiturvan valmiiksi. Sitten vaan vanha pyyhe leikkelyyn ja kaikki vähät mitä löytyi kaapin pohjalta kasaan ja siinä se sitten oli. Tuntien työ ja Marjan myrtynyt ilme: "ihan kiva". Suklaasuu ei minulle ollut koskaan kovin iso juttu. Ei kovin kaunis, enkä siitä muutenkaan juuri välittänyt. Suklis oli risteytysruuna, Silkkiturpa taas ainakin alunperin Tinkertamma.
 

lauantai 20. syyskuuta 2014

Keppihevoset ja media

Keppihevosteluhan on tunnetusti vähän outo - paremminkin erikoinen harrastus. Vaikka harrastajakuntamme on laaja, pidetään tätä silti yhä, kaikkien näiden vuosien jälkeen vieläkin marginaaliyhteisönä. Niinpä tällaiset erikoisuudet kiinnostavat aina mediaa, etenkin jos jotain uutta ja raflaavaa tapahtuu harrastajien keskuudessa - tai vain kun on muuten hiljaista uutisten puolella, eikä kyseisessä mediassa ole vielä tästä harrastuksesta julkaistu.

   Minkä vastaanoton media sitten harrastuksellemme suo? Entä millaisen kuvan se antaa ulkopuolisille?

Pieni kategoriointi teille huomioistani:
Jos haastateltavina (yleensähän tällaisissa jutuissa haastatellaan yhtä tai muutamaa harrastajaa, harvemmin isoa ryhmää, kuten esim. Hippoksen jutussa, joka muuten oli loistava) on...

Alle kouluikäinen, aihe on yleensä kevyt, kerrotaan mieluiten jostain tapahtumasta, joka on järjestetty lapsille jonkun hevostapahtuman ohessa. Yleensä harrastukseen tai sen vakavuuteen ei puututa, lapsethan on lapsia ja niiden kuuluu leikkiä. Niinhän se yleensä on, noin nuorille keppihevoset eivät välttämättä vielä ole harrastusvälineitä/kavereita, vaan ihan leluja. Ei tietysti pitäisi yleistää, olen tavannut sellaisia vaahtosammuttimen kokoisia, jotka ovat enemmän tosissaan tämän harrastuksen kanssa kuin heitä kymmenen vuotta vanhemmat. : D


Alakoululainen: Tässä vaiheessa touhuun aletaan jo suhtautua harrastuksena yleensä suurella mielenkiinnolla. Harrastusta esitellään hyvänä käsityötaitojen ja liikuntamuodon tiivistymänä. Vieläkin jutuista voi löytää "pään päälle taputtelun" makua, eli harrastukseen ei kuitenkaan suhtauduta ihan täysin, sataprosenttisen vakavasti, mikä on tietysti ihan ymmärrettävää - ei voi olettaa, että ulkopuolinen täysin tajuaisi tällaista harrastusta. Kuitenkin suhtautuminen on lähes aina positiivinen ja kypsä.

Yläastelainen taas saa jo osakseen vähän erilaista kohtelua. Tiettyä arvostusta saa, jos on pitkään harrastanut tai taitava hommassaan. Tässä vaiheessa aletaan harrastukseen suhtautua jo aika vakavasti, etenkin jos haastateltava osaa esittää asiansa vakuuttavasti. Vielä  en ole törmännyt suurempaan kummaksuntaan harrastajia kohtaan, enemminkin "onneksi pysyvät näin kaidalla ja terveellisellä polulla"-henkeä. Ja sillä tavallahan tämä harrastus on aika loistava. : )

Täysikäinen ei yleensä pääse otsikoihin, ellei kuulu seuraavaan kategoriaan. Syynä suurimmaksi osaksi se, ettei näin vanhat enää välttämättä hakeudu haastateltaviksi ja ettei ehkä "noin vanhan" keppihevostelua oteta ihan todesta.

"Keppihevosauktoriteetti" on yleensä vanhempi, pidempään harrastanut ja kokenut keppihevostelija, joka tunnetaan laajemmin, Häneltä yleensä kysellään neuvoa, pyydetään yleiskuvausta tai muuta apua. Joskus jopa juttujakin tehdään. Tällaisena hyväksytään ihan oikeasti aikuisetkin ja lopettaneet harrastajat ja ehkä tällaisen konsultoinnin turvin on matalampi kynnys osallistuakin.

Näin hieno yhteenveto. Mitä olette mieltä? Oletteko tästä yleistyksestä samaa mieltä vai onko se täyttä keppihevonkakkaa? : D

Susanin sivut

Huh, vihdoin jaksoin kasata nekin. Aina se suuri kynnys mennä ulos ja ottaa ne hemmetin kuvat. : D
Noh, vähän tästä äijästä. Tältähän hänen esikuvansa näyttää. Kyseessä on siis... transvestiitti hevonen- ori/ruuna, joka haluaa itseään kutsuttavan Susaniksi (oikea nimi on Joshua). : D
Tiesin jo kankaan ottaessani (oli muuten paljon pohtimista, miten toteuttaisin nuo tummennokset karvakankaaseen), että siitä tulisi pörröisempi ja muhkeampi kuin oikea Susan, joten siitä tuli vähän niin kuin tarkoituksella latinohevosmaisempi. Kaulahan näyttää vähän lyhyeltä, mutta joo, pidensin sitä kaavavaiheessa vaikka kuinka paljon. : D Suitset on lainassa Parisilta. Korviin en vieläkään ole tyytyväinen. Muoto ja koko tökkii. : D
Kokonaisuuteen olen ihan tyytyväinen. Ai niin, se on siis huomattavasti normihevosiani isompi. Pyro näyttää sen rinnalla vielä tavallistakin rimpulammalta.

lauantai 13. syyskuuta 2014

His name is Susan...

Susan-poika valmistui tänään (päässä Parisin suitset, jotka saavat kelvata tämän session verran), pistän nyt teille yhden kuvan, lisää myöhemmin Traconin jälkeen (sieltä meidän löytää hiimuilemasta sunnuntaina). Susanhan on siis Doctor Whosta, jonka fandom-miitti on huomenissa. Sitä varten ollaan nyt sitten valmistauduttu. : D
Huomaa K9 taustalla. ; )


Tällainen lyhyt kurkistus tänään, toivon mukaan saan intia ensi viikosta postailemaan aktiivisemmin. ; )

perjantai 5. syyskuuta 2014

Niittyjoen hevoset: Uusi bloggaussarja! Sanni ja Musta.


Olen pitkään pohtinut uuden bloggaussarjan aloittamista ja nyt tuntuu olevan tyhjää muiden postauksien kanssa, joten päätin sen sitten viimein startata. Ideana on kertoa Niittyjoen historian varrella vaikuttaneista hevosista - etenkin niistä, joita ei enää tallilla ole tai joiden tarina on jäänyt historian hämyyn. : )

Aloitetaan kahdella aivan ensimmäisellä hevosella:

Se ensimmäinen: Musta
Musta oli aivan ensimmäinen keppihevoseni. Se on ostettu minulle jo ennen syntymääni, joten se on kulkenut mukana pitkän matkan. Mustan rotu on vähän vaihdellut, mutta islanninhevoseksi se sitten jossain vaiheessa päätyi. Hän on tällä hetkellä ainokainen kaupanhevonen Hyrrän ja toisen issikkaveljeksen lisäksi. Musta on ollut historiansa varrella maastoponina, myöhemmin Marjan hevosena ja siinä vaiheessa kun aloin itse tehtailemaan hevosia, se jäi kakkoshevosen rooliin. Tunnetusti minä olen pirunmoinen perfektionisti hevosteni kanssa ja täten Mustakin on lähes alkuperäisessä kunnossa. : ) Tämä kuva on vuodelta 2006 tai 2007, kun otin kuvia hevosistani sivuja varten, jotka majailivat silloin sunverkossa.

Mitään erinomaisen loistokkaita muistoja Mustaan ei liity, se oli monesti vähän toissijaisena, sillä olen aina arvostanut eniten itsetehtyjä hevosia. Silti Musta on edelleen hyvin rakas, vaikka se pari vuotta takaperin joutuikin kaappiin. Ehkä se saa vielä tilaisuuden palata talliin. : )

Kantaäiti: Kar v. Sanny
Sanni oli aivan ensimmäinen itsetekemäni hevonen. Tehtailin hänet muistaakseni ensimmäisellä luokalla kesällä päiväkerhossa. Muistan istuneeni tylsistyneenä ulkona katsomassa poikien puupalikkarakenteluja ja yhtäkkiä huomasin hevosen päätä muistuttavan palan. Lamppu pään päällä syttyi ja etsin käsiini pitkän, kepiksi sopivan laudan. Kerhonohjaajat naureskelivat puuhilleni, mutta parin naulan, kinutun maalin ja jostain kaappien perältä löydetys pellavan jälkeen minulla oli valmiina ensimmäinen hevoseni! Onhan se painava ja sekalaisen näköinen, mutta olin siitä ylpeä. Sukutauluun pääsivat emäksi ja isäksi edellisen talven leikeistä mailapäähevoset Elin ja Elis. Sitten eräänä päivänä kävelin Sannin kanssa koko matkan kotiin. Maalivalinta osoittautui hieman epäonnistuneeksi, sillä siitä jäi punainen rantu vaaleaan seinään, johon se nojasi monta vuotta. : D Kepin päähän virittelin hienon pintelin, jotta pitkä pää ei kolhisi paikkoja.
Nimi on erään tuttumme mukaan, Kar ja Von ihan vain, jotta se kuullostaisi hienolta. : D Sanni on ollut todella monipuolisessa käytössä, pääosin kouluhevosena. Jossain vaiheessa ratsastutin kaikki tuntiratsastajat sillä ennen kuin he pääsivät ratsastamaan muilla omilla hevosillani (sitä virkaa hoitaa nykyisin Hyrrä). Tällä hetkellä Sanni on pullahevosena tallissa, jossa se on tavattavissa. : )

"Siis MITÄ sä ostit?!"

Kyllä. Kyllä. Kyllä. Miten tämä kaunokainen sitten päätyi käsiini? Yksinkertaisesti niin, että Siiri myi pois hevosiaan lopettaessaan harrastusta ja minä MLP hamstraajana sitten otin tilaisuudesta vaarin. : D   Hänhän on Aililta tilattu Ranbow Dash- poni. Tykkään kovasti silmistä ja värien onnistuneisuudesta. Kaula on minun makuuni liian pitkä ja vähän turhan raskas loppupäästään ja harja voisi olla pienemmillä nippuina kiinni, mutta olen kokolailla tyytyväinen ostokseeni. : D Dashie ei pääse talliin, vaan muiden ML-ponien luokse hyllyyn. : )

Ja mitä sitten kuuluu muille projekteille? Jaa-a, huopavuonis on yhä huovuttamatta ja Susan (Doctor Whosta) on vasta leikeltynä. : D Että loistavaa edistystä.