keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Sää tänään: Aurinkoista pienellä kakkamyrskyn mahdollisuudella

"Keppihevosharrastajat ovat osoittaneet olevansa aggressiivisia. Sen voi huomata esim. sosiaalisissa medioissa, jos heidän harrastustaan pilkataan. Heinäkuussa 2015 Ylex erehdyksellisesti, tietämättömänä piti harrastusta pilkkanaan. Instagramissa keppihevosharrastajat sitten hyökkäsivät Ylex:n kimppuun. Harrastajat vaativat anteeksipyyntöä, ja sen he myös saivat. Ylex pyysi anteeksi radiossa ja Instagramissa. Tämä tapaus näytti, kuinka vahvoja keppihevosharrastajat ovat yhdessä." - Hikipedia
Keppihevosharrastajat ovat sensitiivistä porukkaa. Ja ymmärtäähän sen, ei tämä ole millään Yhteiskunnallisesti Hyväksyttyjen Harrastusten Top Ten -listalla.  Ennen vanhaan ulkopuolisilta suojauduttiin piiloutumalla takapihoille ja myöhemmin salatuille foorumeille. Inhottavia kommentteja vältettiin pitämällä mahdollisimman pientä meteliä. Levittäytymällä eri medioihin on otettu uskalias askel pois mukavuusalueelta.

   Myrskyjä keppihevosmaailmassa on ollut siitä lähtien, kun se syntyi. Isoja askelia eteenpäin on pelätty, mutta somejen valloitus tapahtui sellaisella rytinällä, ettei sen seurauksia oikein edes ehditty pohtia. Muistan, kuinka SKY:n sivujen uutta julkistusta pelättiin. Muistan myös, kuinka sain aikaan kakkamyrskyn sanomalla kaksi sanaa väärässä paikassa. Oi niitä aikoja. Sen voin sanoa, että vielä pari vuotta sitten oltiin todella neuroottisia keppihevosharrastajien nettiturvallisuudesta, jopa niin pitkälle, että se esti harrastajakunnan tietynlaisen sosiaalisen kehityksen. Mutta nyt, mitä äänekkäämpiä ollaan, sitä enemmän huomiota herätetään ja sen kautta myös kuviteltu turvallisuuden kehä harrastuksen ympärillä rakoilee.

   Kuitenkin tuntuu, että vaikka keppihevosharrastus on levittäytynyt, niin varautuneisuudesta ei olla päästy eroon, ei harrastajakunnan sisällä eikä ulkopuolisiakaan kohtaan. Ja tästä päästäänkin sievästi kiertäen aiheeseen: kakkamyrskyihin. Tuntuu, että näitä on koko ajan pienemmistä ja pienemmistä syistä. Lajihan on monin tavoin arka ja suurin osa harrastajista on herkässä iässä (tiedän, että sen lukeminen on inhottavaa, mutta se on totta). Kuitenkin keppihevosharrastus on laji, joka väistämättä jakaa mielipiteitä. Siitä ei päästä eroon millään.

  Moni väittää, ettei välitä muiden mielipiteistä, mutten oikein jaksa uskoa siihen. Siitähän se varautuminen lähtee, että pelätään, mitä muut ajattelevat. Sanon vain, että mitä väliä. Jos joku pitää keppihevosharrastusta lapsellisena, niin tarkoittaako se, että sinun oletetaan jättävän hommat siihen ja aloittavan postimerkkeilyn? Jos joku loukkaa harrastustasi, tarkoittaako se, että hänelle täytyy raivostua tai muuten hän on oikeassa? Toisaalta, ajattelevatko nämä ihmiset asiasta yhtään toisin jäätävän sodan jälkeen? Pahimmillaan kakkamyrskyllä saa käännettyä nekin, jotka ennen pitivät tätä hyvänä harrastuksena, sitä vastaan.

   Minusta meidän harrastajien pitäisi kunnioittaa muiden oikeutta pitää keppihevostelua lapsellisena, samaan tapaan kuin me odotamme, että he kunnioittavat meidän mielipidettämme. On ihan ok olla eri mieltä.
  Ja sitten loppuun vielä rakentavaa hapatusta: meidän pitää yrittää olla rohkeita ja lakata piiloutumasta. Ei sorkita muurahaispesiä ja annetaan joidenkin asioiden mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Rauhaa ja rakkautta, ihmiset. ; )

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Tee se itse

Havaitsin yhden asian SM-kisojen ilmoittautumisten yhteydessä. Ihanasti omatekemien luokkaan (jonka puolesta annan loppuun asti ääneni, sanokaa mitä sanotte) oli paljon tunkua, joka kertoo hyvää keppihevosharrastuksen käsityöpuolen kehityksestä. Toisaalta VIP-luokkaan ei ollut niin paljoa halukkaita ja tuntui, ettei monilla ollut itseluottamusta laittaa omatekemiään ehdolle tähän luokkaan. Se on suhteellisen ymmärrettävää, olihan siellä aika kovia nimiä hevosilla.



    Moni minut edes puolittain tunteva tietää asennoitumiseni muilta harrastajilta ostettuja tai tilattuja hevosia ja etenkin niiden näyttelyttämistä kohtaan. Tämä tietysti kumpuaa siitä, että olen pienestä asti itse pyrkinyt kehittämään taitojani ja joutunut taistelemaan jo huipputasoisten hevosten kanssa samoissa luokissa edes saadakseni jotain ammattimaista arviointia. En toki tuomitse mitään enkä ketään - kuka nyt ei olisi unelmoinut hevosen ostamisesta joltain "kuuluisalta" tallilta.
Missi ja Woodis [myyty] ovat ainoat hevoset, joita olen ostanut muilta (okei, Kuurassonia ja Dashietä ei lasketa, okei?) talleilta. Missi on Mestenan vanhempaa tuotantoa.


   Mutta. Tiettyjen tallien hevoset vievät etenkin virallisissa näyttelyissä paljon kaivattua tilaa, mistä kukaan ei kuitenkaan hyödy, korkeintaan omistaja saa hyvän mielen. Palaute hevosten rakenteesta harvoin saavuttaa tekijää, eikä tämä niitä usein edes tarvitse. Tällä tarkoitan sitä, että jos tekijä kaipaa kommentteja hevosistaan, hän varmasti ilmoittaa itselleen tekemiään (joihin syystä tai toisesta usein panostetaan enemmän), omia hevosiaan näyttelyihin. Mielestäni näyttelyjen tarkoitus on nimenomaan kehittää tekijöiden taitoja. Toisaalta, jos näyttelyiden tulokset ovat pelkästään paremmuusjärjestyksessä, eikä sanallisia kommentteja tarjota, niin silloin kyllä iso osa näyttelyiden pointista hupenee. Onhan toisaalta hienojen hevosten ostaminen varma tapa saada sijoituksia ja kokea onnistumista näyttelyiden saralla, vaikka omat hevoset eivät olisi niin onnistuneita, mutta jos niitä ruusukkeita kaipaa, niin niitä saa hei kaupastakin. (Karusti sanottu, tiedän.)

Joskus mekin saadaan pari ruusuketta. Mukavaa vaihtelua.

   Tästä päästäänkin sitten taas yhteen lempiaiheeseeni. "Kaikkien hevoset eivät kelpaa." "Toiset eivät koskaan opi tekemään hevosia." "Olen surkea." Hevon kukkua. Hyvätkin tekijät ovat harjoitelleet vuosia, erehdyksen ja onnistumisen kautta. Väitän, että kukaan ei ole herännyt eräänä aamuna ja tehnyt ihan lonkalta täydellistä, ensimmäistä hevostaan. Jos joku väittää, että ei ole koskaan kokenut epäonnistumista tehdessään hevosta, niin hohhoh. Kaikilla on omat heikot kohtansa, joka pätee ihan kaikkeen elämässä. Todellinen onnistuminen on lähinnä kiinni sitkeydestä, luovuudesta ja itsensä kehittämisestä.

Heräsin eräänä aamuna ja tein ensimmäiset kangashevoseni. Se oli TÄYDELLINEN.


   Teenhän sitä minäkin - olen itse itseni pahin kriitikko. En ole mielestäni tehnyt vielä lyhyen elämäni aikana yhtään täysin onnistunutta hevosta, mutta se on ihan ok. Kuten varmaan huomaatte, jos katsotte hevoskatrastani, niin sieltä löytyy kopukkaa vähän joka lähtöön. Olen hakenut tyyliäni välillä sieltä, välillä täältä, enkä tiedä, olenko vieläkään vakiinnuttanut sitä paikalleen. Mutta faktaa on, että opettelematta ei kehity ja prosessiin tarvitaan välillä vähän ojausta. Nykyisin harrastuksen aloittavilla nuorilla on paljon paremmat lähtökohdat kuin 2000-luvun alussa: paljon on jo keksitty ja malleja kyllä löytyy.


   Joten summa summarum, uskaltakaa tehdä itse omalla tyylillänne, kokeilkaa ja kysykää apua. Et voi aina nähdä, mitä seuraavan kulman takana on, voi olla että juuri sinä olet se tuleva keppihevosteon superstara.